Kameleita lähellä ja kaukana

Olihan mulla huolia ressuun tullessani. Siis pieniä huolia. Oon immuuni suurille huolille.Siis semmosta, et epäilytti vähän, miten siellä kulttuurin ja kilpailun linnakkeessa mitään hyviä kavereita voisi saada. Hyvinhän mulle on loppujen lopuksi käynyt. Liimauduin nimittäin nopeasti erääseen Annika-tyttöseen ja meistä on tullu mielestäni tosi hyviä frendejä (Annikan mielipiteestä en voi sanoa mitään...: ) ). Hirveen nopeesti sitä voi ystävystyä! On se outoa. Toisaalta taas vietetään aikaa niin tiiviisti yhessä, että ehkä muiden olioiden kanssa kommunikointi jää vähemmälle. Sitä pitää sit harjoittaa ens jaksossa kun meitin ryhmä hajoaa. Sillon en voi vaan turvautua Annikan laatuseuraan...Meitä pidetään varmaan aika outoina. Alussa kaikki kyseli, et ollaanko samalta yläasteelta kun oltiin melkeen heti aika läheisiä. Meil on ihan omat juttumme, joista muut ei ymmärrä mitään. Ne jutut kuulostaa ulkopuolisesta tosi oudoilta, mut hei, no can do! ("Jotkut on enemmän tummiin päin..." tai "Tuol menee kolmonen!!!! Vai oliks se nelonen?")Pointtini tässä vuodatuksessa on se, että vaikka oon saanut uusia ihunia ystäviä, niin se ei tarkoita, että olisin unohtanut vanhat ystini. Itse huomaan joskus ajattelevani, että jos jollakin ystävälläni on muita ystäviä, se on itseltäni pois. Näin ei todellakaan ole, ja onneksi vihdoin olen tämän tajunnut. Hirvee ikävä on varsinkin muutamaa upeeta persoonaa siellä landella, mutta muistakaa siellä kaukana että: "Distance makes the heart go fonder".Mutta kiitos kuuluu kaikille ihanille ystävilleni. Ystäväksi määrittelen sellaisen ihmisen, jonka kanssa on helppo olla ja minun ei tarvitse miettiä, mitä nyt hänelle pitäisi sanoa. Kiitos, ootte mulle tosi raksuja! <3

Nokka kohti tulevaa

Tulevaisuudennäkymäni ovat tältä osin selvät:Haluan tehdä jotain, mitä muut eivät osaa. En jotain, mitä muut eivät vain jaksa tehdä.

Muutaman mutkan kautta

Olen kokenut helvetin maan päällä. Eilen luulin vielä, että Pohjois-Haagaan on helppo mennä. Olin väärässä. Se on joku ihme landemesta, johon eksyy satavarmasti! Luulin, että pääsen cheerleadingharkkoihin helposti dösäl, mut jäin vahingossa jo Maunulassa pois. Harhailin ympäri Maunulaa kunnes soitin siskolleni, että missä vatussa mä olin. Ohjeet olivat selvät: kolme kilometriä autiota tietä eteenpäin, niin ollaan jo lähellä. Ja eikun tarpomaan! Asiaa ei auttanut hirveä vesisade ja kamala kiire!Yli tunnin päättömän rämpimisen ja noin tsiljoonan avittavan puhelun jälkeen olin vihdoin päässyt päämäärääni: Pohjois-Haagan yhteiskouluun. Harkat alkoivat lihaskunnolla, mutta pian aloimme tehdä stuntteja, eli erilaisia pyramidejä yms. Meiltä puuttui flaijeri 'lentäjä', joten minä sain anorektisena tyttönä tämän homman. Minulla ei ollut mitään käsitystä mistään, mutta pian minut oli jo nostettu ilmaan ja jokaisesta suusta pulppusi miljoona erilaista neuvoa. Olin päästäni pyörällä, mutta loppujen lopuksi kaikki meni ihan hyvin. Minua jopa kehuttiin luonnonlahjakkuudeksi... :)

Viuhkat heilumaan!!!!

Kääk! Mä alotan tänään cheerleadingin! Se oli taas näitä mun superhyviä päähänpistoja: yks mesekaveri ehdotti sitä mulla ja aattelin, että mikäs siinä. Tänään on sit ekat harkat Pohjois-Haagas. Laurasta tulee hymyilevä bimbo, joka hokee "Go roosters!!!!" tai muuta yhtä järkevää... No ei kai sentään. Kuhan kokeilen. Nyt sataa vettä ja paljon. Mun hiukset menee ihan pilalle! Näitä nykynuorten ongelmia... Mutta sade puhdistaa ja onneks ei oo vielä lunta. Mörökölli minut syököön, jos lunta tulee ennen marraskuun puoliväliä. Jakso on koulus lähteny ihan jees käyntiin. Mul on jättekivoja aineita verrattuna edellisiin! Koulussa tuntuu kuin pilvenhattaroilla vaan astelis. Kaikki on niin pehmeetä ja helppoa. Okei, pilvilinnat sais taas romahtaa.. Koulunkäynti on tiukkaa työtä, jota ei oikeesti erkkikään jaksa. Joku söpö prinssi Uljas vois pelastaa mut. Just sellanen kun Shrekin! Grau! ;) Nyt meitsi rupee valmistautumaan henkisesti cheerleaderingiin. Onpa vaikeasti taipuva sana...

Tuulivoimaa!

Syksy on taas tullut! Hyvähän se nyt on huomata kun omenat mätänee jo puissa. Kaikkia väsyttää ja ollaan kärttysiä, kun huomataan, ettei aurinko enää paisto. Jokainen karvaasti toteaa, että talvi on tulossa ja aloittaa ennenaikaisen talvimasennuksen. Sitä kutsutaan syysmasennukseksi ja se on sitä parasta laatua. Jos olisin ystäväni Jojo, alkaisin kertoa lukijoilleni(kenelle?)masenteuneisuuden ja masennuksen eroja. Tänään pääsen tanssahtelemaan! Kokonainen huone täynnä peilejä, jokainen virhe näkyy kymmenestä eri kulmasta. Se on vaan hauskaa. Uskalla epäonnistua, niin meijän outo kuviksenmaikkakin sanoi. Tanssiminen on ihanaa! Voisin tanssia vaikka koko ajan, jos aika ja kunto riittäis! Käytäväkonsertti ressun malliin oli kerrassaan mukava kokemus. Lintsattiin Annikan kaa *hih* enkun tunti ja saatiin eturivin paikat. Näytettiin myös todella yli-innokkaislta, mut sitähän me oltiinkin! Kunnon wannabe-bändäreitä... Minun rakas karvapötkylä nukkua retkottaa taas tossa. Sitä ei saa vaan pidettyä hereillä, kaikkeni oon yrittäny. Täytyy yrittää lissee...

jatkuu...

Mun paperiversio on jo unohdettu. Siihen ei vaan saa enää kirjotettua. Liian vaikeeta, ankeeta. Koulus alko uus jakso. Läksyjä huomenna taas vaik muille jakaa. Kuka ne tekis? En mä ainakaan.

Ihmettelyä ja kummastelua

Onhan se elämä taas tosi ihmeellistä. Ihan kun aikakoneella olisi taas Pornaisten aikaan siirretty. Mulla ei oo mitään tekemistä! Huomenna ja ylihuomenna harrastuksia, tänään ei. Mitäs sit? Aikani kuluksi Live Journalin loin.